Mummu . Äiti . Tytär .

Milläpäs muullakaan kuin rakkaudella kasvaa myös mun kirsikkatomaatti. :o)

Jokainen päivä on aina jonkun uuden alku, jotkut asiat jatkuvat ennallaan ja jotkut ovat tulleet tiensä päähän. Huolimatta siitä, mitä sinä haluat. Toki moneen asiaan voi itse vaikuttaa paljonkin, mutta mä olen aina uskonut kohtaloon. Asiat menee niinkuin niiden on tarkoitettu menevän. Itse saa vain päättää millä lailla haluaa hetkiään elää. Onnellinen on  se, joka aamulla herää ja saa täyttää päivänsä niillä asioilla, joista eniten pitää. Nukahtaa illalla lempeästi eikä kaatumalla kuolleena sänkyyn. Ja jos hänen sydäntään nukahtaessaan tarkastelisi, se olisi täynnä rakkautta ja empatiaa, ei vihaa, kateutta tai katkeruutta.

Olen miettinyt viime aikoina paljon elämän tarkoitusta. Se on minulle täysin selvää kun tarkastelen omaa elämääni konkreettisesti. Filosofisesti se on monihaarainen iso vaahtera, sellainen joka ennen vanhaa kasvoi mummun pihalla Pitkäjärvenkadulla. Punaiset pelargoniat sen kyljessä ja kymmenet marjapensaat tekivät pihasta viihtyisän. Toisen kodin. Olinhan jo muutaman kuukauden ikäisenä mummun olohuoneessa vasten mustaa tapettia, jossa oli vihreitä ja keltaisia kukkasia. Ovelta näkyi keittiön oranssit kaapit ja mummu aina hääräämässä jotain. Miten ihmiseen saattoikin mahtua niin paljon hyvyyttä ja empatiaa ja sydämeen rakkautta kun mummulla oli. Kaikki mitä mummu teki, hän teki vain siksi, että meillä olisi hyvä olla. Ei siksi, että hän olisi saanut siitä jotain. Mutta hän sai, hyvän mielen kun näki meidän onnelliset kasvot. Ja koska mummu oli niin käsittämättömän hyvä ihminen, hänen ainut "syntinsä" oli se, että hän teki meistä onnellisia, jotta olisi itse ollut onnellinen.

Tuntuu, etten koskaan saanut mummusta tarpeekseni. Pienenä en osannut nauttia hetkistä hänen kanssaan täysillä, koska en ymmärtänyt miten katoavaista se aika oli. Kun olin vanhempi, muistan miten olin onnellinen kun mummu jaksoi olla meidän kanssa ja hän potkutteli aina kelkallaan jäätelölle silloiseen työpaikkaani. Kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, kävin mummun luona vähän harvemmin. Muistan viimeisiä hetkiä kun mummu puristi lujaa kättäni vanhainkodissa ja lausui nimeni, hän pienen hetken tunnisti minut vaikka suurimman osan ajasta elikin ehkä niissä maisemissa, josta meille pienenä kertoi, "ennen vanhassa". En olisi koskaan halunnut päästää irti, mutta en usko, että voin koskaan olla kiitollisempi mistään muusta asiasta kuin siitä, mitä häneltä sain.

Paitsi ehkä siitä, mitä olen saanut ja saan äidiltäni. Hän on hyvin mummun kaltainen ihminen ja huolehdin nykyään päivittäin siitä, että miten kurjaa elämä on kun ei voi asua toisen lähellä. Vierailla päivittäin edes hetken verran. Miten hoitaa sitten äitiä kun hän tarvitsee vanhempana apua? Tai mitä järkeä on saada omia lapsia eikä voi joka päivä viedä heitä mummulaan leikkimään!? Miten minä olenkaan saanut olla niin onnekas, että päiväkodin sijaan olen saanut viettää huolettomia lapsen päiviä maailman kilteimmän mummun kanssa. Ei sellaista asiaa voi vieläkään käsittää, miten arvokasta sellainen on. Ja miten olen saanut tuollaisen äidin, joka minulla on. Olen saanut mielettömän vanhvoilta naisilta esimerkin elää tätä elämää enkä voi mitenkään koskaan osoittaa sitä sanoilla tai teoilla, miten kiitollinen ja onnellinen olen mummustani ja äidistäni.

En keksi mitään muuta elämässä mitä haluaisin enemmän, kuin että minulla olisi taito olla omille lapsilleni sitä kaikkea mitä he ovat minulle olleet ja mitä äitini minulle joka päivä on vaikka en joka hetki voi hänen luonaan ollakaan. Jokaisen vanhemman tulisi muistaa, että jonakin päivänä heidän lapsensa seuraavat heidän esimerkkiään eivätkä heidän ohjeitaan. On todellista rikkautta saada seurata niitä esimerkkejä, joita minä olen saanut osakseni. En voisi kuvitella olevani minkään muun lainen ihminen tai ajattelevani asioista mitenkään muuten kuin näin. En voisi kuvitella parempia elämänarvoja kuin näitä, joita sydämessäni kannan. Olenhan saanut ne pääosin mummultani ja äidiltäni.

Some may know better at the moment, että ei tätä juttua ihan ilman kyyneliä kirjoiteta.

Elämän tarkoitukseen palatakseni. Minulle se on asioita, joita olen aina halunnut. Se on tiivistettynä perhe, jonka kanssa saa onnellisesti elää rauhallista ja tavallista arkea ja tehdä valitsemiaan asioita. Perhe on omat lapset ja puoliso, molempien vanhemmat ja mummut ja papat ja muut ihmiset, jotka ovat aidosti ystäviäsi elämän tapahtumista huolimatta. Elämän tarkoitus on vain ja ainoastaan tehdä omasta perheestäsi maailman onnellisin ja luoda se tunne, että olet aina heitä varten ja että he voivat aina luottaa sinuun ja kääntyä puoleesi niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikki muu on tärkeää rakennusainetta hyvään ja tasapainoiseen elämään. Matkustaminen, työ, harrastukset jne. Ethän voi tehdä muista onnellisia ellet ole itse onnellinen.

Kaikki tekevät virheitä, joten tee sydämeesi tilaa lempeydelle ja ymmärrykselle, mutta älä koskaan tyydy tyhmyyteen. Virheistään pitää myös oppia, sillä toistuvat samat virheet vievät liikaa voimia hyviltä asioilta elämässä. Rakasta ja arvosta kumppaniasi ja vanhempiasi, vain silloin voit odottaa samaa heiltä. Anna lastesi olla lapsia ja opasta heitä tekemään oikeita valintoja. Heillä on etuoikeus saada elää turvallista elämää, oli oma elämäntilanteesi mikä tahansa. Itsehän en lasten kasvattamisesta mitään tiedä vielä, mutta tarkastelen tätä asiaa siltä kantilta, millaista on ollut minä lapsena. Minulta ei ole koskaan puuttunut rakkautta tai hyväksyntää ja sen vuoksi minulta ei ole koskaan puuttunut mitään.

A little rain must fall before you reach the rainbow. There will always be a little pain behind every "Im fine."

Sometimes it takes a perfect storm to guide us to the peace and happiness. You should learn how to dance in the stormy rain, so you know how to enjoy the full peace and happiness.