Musta on aina ihanaa ihanaa kun tulee kavereita kylään ja saa leipoa ja kattaa kahvipöydän nätiksi!! Mukavaa kaivaa kaapista omat Iittalat ja Arabiat ja kauniit lautasliinat kun tietää, että toiset osaavat arvostaa niitä yhtä lailla. Ja lautasliinoja ei koskaan voi olla liikaa, kysykää vaikka Mantelilta!! Tässä syntyy kuppikakkuja ystävilleni Mantelille ja Nintendolle. Ihanat tytöt, tulkaa taas pian kahville!
Leipominen on vähän samanlaista mielen terapiaa kuin juokseminen tai lapsen kanssa leikkiminen. Huomaat jälkeen päin, ettet ole ehtinyt miettimään maailman murheita ja kuinka virkistävää se onkaan. Toivottavasti jokaisella on jotain samankaltaisia tapoja jolla saa muun maailman unohduksiin. Se on tärkeää. Ei aina vaan voi murehtia tai miettiä, eikä se aina edes kannata. Mutta useasti kyllä myös kannattaa! ;o) Ja kun muuten ei osaa tyhjentää päätään niin onneksi on tälläisiä apuvälineitä tarjolla. Kun yrittää loihtia täydellistä suklaista kuppikakkua New Yorkin Magnolia esikuvanaan tai kun yrittää hioa juoksuaskeliaan täydellisiksi ettei tarvitsisi kadehtia yleisurheilijan täydellistä vartaloa tai kun katsoo vierestä kun lapsi pukee Minni Hiirtä täysin tosissaan hiihtolenkille niin ainakin sen hetken maailma on täydellinen. Tuollaiset asiat parantaa ihmisen sielussa olevia haavoja. Aivan järkyttävän paljon!
Yllä löytyy yksinkertaisettu versio kuppikakuista veljelleni kahvikupin seuraksi. Alta löytyy jauhotonta ja sokeritonta marjapiirakkaa, koska ihana anoppi täytti pakkasemme marjoilla. :o) Lisäksi kokeilin tehdä myslipatukoita itse, koska uskokaa tai älkää mutta ne kaupan vaihtoehdot eivät ole hyvää välipalaa vaan karkkia siinä missä vaikka keksipaketti. ;o) Lopuksi vielä gluteenittomia sämpylöitä omasta uunista. Huomaa myös uudet New York-kankaat! Löysin tuollaisia aarteita ystäväni Mantelin avustuksella. <3
Tällä videolla ja biisillä haluaisin muistuttaa kaikkia ja tietysti itseänikin, että toista ihmistä ei koskaan saa pitää itsestäänselvyytenä. Meissä ihmisissä on vähän se vika, että totutaan siihen että aina se toinen on siinä ja unohdetaan pitää huolta itsestä ja meistä. Valitettavan usein sitä huomaa minkä timantin omistaa, vasta kun toinen on jo ovella lähdössä... Liian moni ei ymmärrä, että se ruoho ei ole ainoastaan vihreämpää aidan toisella puolen vaan myös siellä missä sitä kastelee. Toki kaikissa tapauksissa se kastelukaan ei auta vaikka alusta asti yrittäisi. Kaikki ihmiset eivät vain ole toisilleen niitä oikeita täydellisiä kumppaneita, rakastajia, parhaita ystäviä, lasten isiä ja aviomiehiä.
Talvi on aina jotenkin raskaampaa aikaa. Olisi niin paljon helpompaa jos aina olisi kesä. Myös juoksematon aika on raskasta. Erittäin raskasta. Kaikki ne menetetyt kilometrit ja lihakset. Sykemittarikin on ollut varmasti vihainen. ;o) Olen haalinut itselleni juoksumanuaaleja; kirjoja ja lehtiä. FootBalance-pohjalliset juoksukenkiin ja työkenkiin. Uusia juoksukenkiä pitää vielä ostaa, kunhan ne tulevat kauppoihin. Ajattelin ostaa ainakin kahdet erilaiset kengät ja vaihdella niitä. Lupaan myös tehdä välillä lyhyempiä lenkkejä, edes vähän... Mutta joudun suorittamaan ne sitten kovemmalla sykkeellä ehkäpä... ;o) Pitää myös erkaantua vanhasta tavasta juosta tasapaksusti koko tunnin ajan. Opettelen myös askeltamaan enemmän kuin ennen päkiälle tai ainakin keskijalalle. Olen myös hieman eksyksissä sen asian kanssa, että pitäisikö kenkien olla hyvin tuetut vaiko ei tuetut ollenkaan. Ehkä minun pitää siis ostaa myös sellaiset fivefingerit eli Röllin tassut. Paljon on uutta opittavaa. En malta odottaa, että lumet sulavat ja aurinko lämmittää ja ruskettaa käsivarsia ja pisamoi kasvoja kun vain juoksee ja juoksee. Täydellisen pinkkipunainen Niken dri-fit toppi odottaa jo tuolla kaapissa. <3
Juoksin torstaina ensimmäisen lenkin ulkona sitten joulukuun!! Aivan mieletöntä!! Miten joku voi elää ilman urheilemista??? Tuo kerta oli myös ensimmäinen kerta melkein puoleen vuoteen kun polvi ei sattunut ollenkaan!!! :D :D Olen kyllä antanut sen levätäkin mielestäni todella hyvin, mutta paljon mainetta ja kunniaa annan myös maailman parhaalle ortopedille Sakari Oravalle, jonka vastaanotolla Turussa minulla oli kunnia vierailla. Orava kertoi minun kärsivän mistäpä muustakaan kuin juoksijan polvesta. Ison piikin ja kullanarvoisten neuvojen jälkeen istuin autossa onnen kyyneleet silmissä. Vihdoinkin joku lääkäri joka ymmärsi minua ja ennenkaikkea osasi auttaa minua!! Ja kunniaa haluan jakaa myös täydelliselle miehelleni jota ilman en olisi varmasti koskaan lähtenyt Herra Oravaa tapaamaan. Mutta eipä minusta juoksijaakaan olisi ilman häntä tullut. Rakkaus on mieletöntä.
Kirjoitin tähän "elämänhallinta" osioon myös juoksemisestani, koska juokseminen vaikuttaa kaikkeen. Minun elämässäni.
