Kaksi suurinta elämäni rakkautta, syntyneet samana päivänä 31vuoden erolla. <3
Mikä päivä tänään on?
En ole ehtinyt kirjoittaa blogiani, koska vuorokaudesta ovat tunnit ainakin puolittuneet ellei jopa kolmasosa ole kokonaan hävinnyt. Viikonpäivillä ei ole merkitystä, saatikka sillä kuinka mones päivä kuukaudesta onkaan. Mikä kuukausi? Yön ja päivän ero on häilyväinen ja ruoka on vain polttoainetta josta syntyy ravintoa seuraajalleni. Ei ole lounasta tai päivällistä, on vain loputtomasti välipaloja jos niitäkään.
Suuri rakkaus on syntynyt meille isänsä syntymäpäivänä 22.05.2013. Klo 10:17. Hän painoi 3600g ja oli jo 52cm pitkä. Oli ällistyttävää miten muutaman minuutin ikäinen lapsi alkoi heti etsiä itselleen ruokaa ja hyväksyi minut äidikseen mukisematta. Ilmeisesti isä kelpasi myös enemmän kuin hyvin, koska olihan hän valinnut syntymäpäiväkseen juuri isänsä syntymäpäivän 31 vuotta sitten.
Näin meistä tuli jotain järkyttävän suurta ja ihmeellistä. Meistä tuli oikea perhe. Nyt meiltä ei enää puuttunut mitään. Se on seisauttavaa ja älytöntä miten lapsi täyttää elämän ja luo sille tarkoituksen. Meitä oli ollut ennen kaksi, toisilleen niin täydellistä ihmistä jotka olivat toisilleen kuin vesi ja ranta. Kuin ilma ja maa. Niin toisilleen tarkoitetut, että nekin rajat tulivat jossain vaiheessa häilyviksi. Nyt meillä oli pieni ja kaunis poika ja adjektiivit loppuivat viimeistään nyt maailmasta. Olen ehtinyt elämään kolmekymmentä vuotta kunnes vihdoin olen saanut sen mitä evoluutio on kai meille tarkoittanut. Olen saanut ympärilleni ihmiset joista en koskaan halua enää olla erossa. Ihminen kokee varmasti saman oman perheensä kanssa jollain samankaltaisella tasolla kunnes sieltä on lähdettävä ja rakennettava oma perheensä. En voi käsittää mikä muu merkitys elämällä voisi olla. Koska nyt minä ja me olemme täysiä, saaneet kaiken ja olemme valmiit elämään tätä elämää onnellisena perheenä.
Synnytys oli viimeinen hetkeni lapsettomana ja itsekkäänä. Sen jälkeen kaikki on ollut toisin. Välillä olisi helpompi hoitaa pientä tuhisijaa jos ehtisi itsekin syödä ja nukkua. Mutta onneksi ensimmäisen kuukauden ajan meidän maailman ihanin isi oli kotona meidän kanssa ja teki äitille ruokaa ja siivosi ja pesi pyykkiä ja teki kaiken muunkin minkä nyt unohdan kirjoittaa. Äiti yritti pärjätä uuden elämän kanssa ja syöttää ja yhdessä hoivasimme muuten. Isi kävi kärrylenkeillä, koska minä en vielä jaksanut kävellä ja huolehti äidistä jotta äiti voisi huolehtia pienestä pojasta. Isi lunasti lupauksensa jonka joskus antoi, että huolehtisi äidistä jotta äiti jaksaisi huolehtia pojasta. Mutta kuka huolehtii ihanasta ja reippaasta isistä? Minä olen yrittänyt myös sitä.
Olen kiitollinen iselleni siitä, että olen realisti. Lapsenhoidon rankkuus olemattomilla yöunilla ja syömättömyydellä ei räjäyttänyt elämääni aivan niin kovaa kuin ehkä jonkun muun. Olen arjen rakastaja ja ehkä sekin vähän auttaa. En kaipaa iltoja puolituttujen kanssa baareissa vaan vietän illat mieluummin kotona rakkaideni kanssa. En tarvinnut itselleni enää mitään ja se oli mielestäni hyvä lähtökohta perustaa perhe. Ja elämä on todistanut sen oikeaksi. En malta odottaa, että saan näyttää pojallemme maailmaa, viedä hänet New Yorkiin, opettaa käytöstapoja, kunnioittamista ja rakastamista. Nöyryyttä ja arvostusta.
En ymmärrä jotenkaan, että miten ihmisistä tulee itsestäänselvyyksiä toisilleen. Miten ikinä voisin pitää ihanaa miestäni ja lapseni isää itsestäänselvyytenä? Mielestäni on vaikeaa ellei jopa mahdotonta erehtyä sellaiseen. Enkä edes liioittele kun joka päivä olen kiitollinen siitä, että saan isiltä hoitoapua ja ennenkaikkea rakkautta meille kaikille. Miten sellaista voi pitää itsestäänselvyytenä jota ilman ei koskaan mitenkään pystyisi elämään? Elämän on kovin helppoa ja vaivatonta kun saa olla oma itsensä ja kotona on rauhallista ja hyvä olla. Koskaan kukaan ei hauku eikä vähättele, ainoastaan rakastaan ja ylistää. Tiedostan miten onnekas ja onnellinen olenkaan ja joka hetki ymmärrän sen. En voisi pyytää enempää itselleni ja pojallemme. Olen aina yrittänyt olla hyvä muille kuten mummu joskus opetti. Joskus on kiva saada siitä jotain takaisin.
Olen joka hetki kiitollinen ihanasta ja täydellisestä perheestäni ja toivon, että me kaikki saisimme elää terveinä ja yhdessä. Toivon jokaiselle samanlaista täyttymystä, koska se kantaa kaiken ylitse. Väsymyksen ja kurnivan nälän ja pelottavat itkuisuuden hetket ovat kaikki sen arvoisia, että perheeseemme on syntynyt pieni ja ihmeellinen poikamme. Kiitos siitä isillemme ja äidin ja isin suurelle suurelle rakkaudelle!! Kumpa voisin vielä opettaa kaiken tämän hänelle kun hän kasvaa. Että suurin rikkaus on oikea rakkaus ja perhe.
Ja ennen kuin joku kritisoi, niin kyllä, olen väsynyt ja nälkäinen ja lapsemme itkeekin joskus eikä nuku kuin pari tuntia kerrallaan. Mutta aina silti päällimmäiseksi tunteeksi jää se, että meillä on hyvä olla kaikkien yhdessä. Ja tuosta hassusta pienenstä pojasta kasvaa meille vielä hieno pieni mies. <3
